Osa 70: Skaldi

3.8(?)

Sade jatkuu tihkumalla, ihan kuin iso verho roikkuisi taivaalta. Näkyvyys on erittäin heikko. Kerättyämme puita Rodernin hautaroviota varten, otamme tarpeelliset Rodernin tavarat mukaan, pääasiassa rahat. Ja katselemme kuinka rovio palaa ja on lopulta vain kytevä hiilikasa.

Matkamme jatkuu hämyisellä mäntykankaalla kohti pohjoista, sieniä on putkahdellut kankaalle hyvä joukko, poimin niitä jokusen matkaan. Kastumme kaikki läpimäriksi, pystytämme teltan mahdollisimman kuivaan kohtaan, nuotiokin syttyi kun Dern näytti hieman mallia, mitä hänen kypäränsä osaa. Koko leiri peittyy valtavaan tulipalloon, kaikki saavat osansa. Kaikilta kärähtää kulmakarvat ja vähän muutakin karvoitusta. Hopeapilvi antaa Dernin kuulla kunniansa, mutta kukaan ei tunnu ymmärtävän Hopean kiukunpuuskaa, kun se tulee jollakin oudolla kielellä, taitaa olla sitä uhrakkia. Gudluk ja Alfgeir kärsivät eniten, luulen Alfgeirin kuolevan, jos apua ei saada keskiyöhön mennessä. Lähden etsimään yrttejä joista voisi olla apua parannuksessa. Hopeapilvi yrittää auttaa, mutta ei hänestä juuri apua ole. Löydän Rapshushan yrttiä, jonka pitäisi lievittää kipuja.

Jään vahtiin Hopeapilven kanssa, vaikka se hieman häiritseekin keskittymistäni. Hopeapilvi huomaa jonkun liikkuvan mäntyjen seassa, yhtäkkiä mies ilmestyy taaksemme, Öören nimeltään. Kumma mies, siirtyy suoraan vain leiriin, vaikka häntä ei vielä ehditty edes kutsua. Alkaa lämmitellä käsiään välittömästi, outo pulloputki on miehen vyöllä sekä puukko. Villaan pukeutunut ja tuttu hopeinen vasara-amuletti on nähtävissä miehen rinnalla. Kun vähän tiedustelen miksi mies on liikkeellä niin tämä pyytää jo olutta ja leipää. Tarjoan vettä ja märkää leipää miehelle, joka näyttää tyytyväiseltä. Kutsuu itseään skaldiksi, runonlaulajaksi väittää itseään. Norenin pojaksi kutsuu itseään, samalla Dern ja Anis raahavat Lenan ulos teltasta suohon. Pienen suostuttelun jälkeen lapset menevät telttaan ja Öören pääsee aloittamaan tarinansa, joka keskeytyy varsin äkkiä kun Aniksen pää tulee teltasta läpi. Öören etsii Näkkijärven linnaa, jossa monta miespolvea sitten sattui ikäviä. Näkkijärven linna kuulema ilmestyy näkyville vain neljän vuoden välein, tarkoitus olisi löytää viimeinen suuri skaldi. Hopean ja Öören näkemykset eroavat toisistaan, ja kuten hyvin tiedämme ei Hopea voi vain antaa periksi. Yö sujuu jutustellessa, kun kaikki ovat päässeet nukkumaan niin joidenkin uni keskeytyy uintiretkeen, kun telttamme katto repeytyy veden painosta, jota oli kertynyt valtava pussi. Lähden aamusta etsimään lisää voidetta palovammoihin, ja löydänkin Rapshushan pihkaa hieman lisää.

Autuaan tietämättömänä tästä kaikesta nuoret suunnittelevat lähtevänsä linnaa etsimään näädän johdolla. Kuulen joitain huutoja leiristä, mutta sumu vain luultavasti tekee tepposia leiriläisille. Kerään pihkaa kaikessa rauhassa. Kun palaan niin nuoret ovat lähteneet harharetkille. Kutsun hevosia paikalle, osa palaa. Anni ja Alfgeirin hevonen puuttuvat. Vaikea arvata ketkä ovat kaiken tämän takana. Nyt niitä rasavileja on hieman muistutettava miksi sitä ollaan täällä. Lapset olivat päätä pahkaa päätäneet lähteä tien päälle, ilman kunnollista suunnitelmaa tahi tarvikkeita. Keskusteltuamme pitkään, niin lapset ymmärtävät että todellakin palaamme leiriin. Vaikka linna tuntuu olevan ainoa asia mitä Aniksen mieli halajaa.

Leirissä käydään kesustelua mitä kukin on ja mitä tekemässä, norriksi. Hopea tuntee itsensä ulkopuoliseksi, ja hänen huono tuulensa senkun pahenee. Öören kuulee tarinan kuinka Dern oli tehnyt taikatempuja ja polttanut leirin sekä sotilaat, suhtautuminen on nuivaa. Öören ei varmasti voi uskoa korviaan. Hevoset aiheuttavat päänvaivaa Öörenille, miksi ne ovat vapaana. Kun saavun leiriin niin joudun kysymysryöpyn kohteeksi. Teen samalla hieman aamupalaa leirin väelle, Öören kelpuuttaa jopa homehtuneen leivän, hieman outoa. Öören on aivan pihalla kun Dern kertoo suurista suunnitelmistaan lohikäärmeiden suhteen. Öören kertoo mielenkiintoisen tarinan lohikäärme peitsestä ja sen historiasta. Kuinka se on tehty esi-käärmeen luusta, tarinaan liittyy lukuisia jumalia, hyviä ja pahoja. Seuraavaksi tarinaan liittyy Olaf Sudenpää, joka sai peitsen tappaakseen Murren lohikäärmeen, pahan mustan. Samalla saamme hieman lisätietoa Angmarin kummallisesta ja kuolemattomasta johtajasta. Tarina rönsyilee pahemman kerran, Öören ei tunnu pysyvän oikein mukana. Sotilaat ei tunnu hyväksyvän kaikkea mitä puhutaan. Lopulta tarina kertoo myös että Olaf iski peitsen kiveen ja kuoli itse samalla lohikäärmeiden kätyrien kynsiin. Tarinoitten mukaan peitsellä on monta paikkaa: luodolla Angmarin järvessä, Näkkijärven linnan kryptassa, Olafsheimin vuoristossa, tai keskellä aroja, joka on vähiten kerrottu tarina. Huolestun kun Hopeaa ei kuulu, ja lähden etsimään häntä. Löydän Hopean puusta, miksi hän on sinne kivunnut. Ei suostu Hopea puhumaan, pakoilee totuutta, tai ei ikinä halua löytää sitä. Hämärä hiipii leiriimme samalla kun sumu hälvenee, yöllä voi tulla hyvinkin kylmä kun ilma kirskastuu. Jatkan tarinoita Öörenin kanssa, ihmeellistä että mies ilmestyi leiriimme näin parahiksi. Yö on todellakin kylmä, pidän vahtia leirissä kun muut ovat nukkumassa, kuura peittää maata aamulla, HOpea katkaisee uneni, onneksi saan itseni pidettyä kasassa ja sieluni palaa vielä unien mailta ruumiiseeni.

LÖydän leiristämme uusia, outoja jälkiä, pienen pieniä, seuraan hajua ja yhtäkkiä hajuaistini saavat sysäyksen, jokin todella voimakas tuoksu räjäyttää tajuntani ja lähes tuuperrun, ja voisin vannoa kuulevani naurua... pilaileeko joku kustannuksellani. Muu leiri ei seuraa minua, ovat vaihtamassa leirin paikkaa, joten kukaan ei kiinnitä minuun huomiota, loistava tilaisuus kysyä tyhjältä onko siellä kenties joku...? Saan oudon vastauksen, rallatusta maan alta, ja Hopean edessäni makaamassa heinäkasassa kantaen Aurnian yöpaitaa, kuinka ihanalta hän näyttääkään, tunnen veren kuohahtavan suonissani ja korvieni punoittavan. Lähestyn Hopeaa, hän ei olekaan pitkään aikaan näyttänyt näin kauniilta ja onnelliselta, olisikohan jotain tapahtunut viime yönä. Hopeaa kutsuu viekoittelevasti minua luokseen heinäkasaan ja enhän voi kieltäytyä, eihän hääyötäkään ehditty kunnolla viettää. Asiahan voidaan korjata vaikka nyt, pieni nopea hetki rakkaani kanssa ei tee pahaa, hän ollut niin poissaoleva viime aikoina. Kaikki muu unohtuu, huulemme kohtaavat intohimoisesti ja heittäydymme heinäkasaan villiin suuteloon. Ihana hetki, vihdoinkin Hopea laskee kaikki lukuisat muurinsa, jotka hän on rakentanut ympärilleen suojellaakseen itseään. Vietämme soman rakkauden hetken, tunnen eläväni taas...

Ilta tulee kirkkaana ja raikkaana, pohjoistuuli hellii rakkaani hopeisia kutreja. Syvennyn silittelemään Hopeaa ja juttelemaan hänen kanssaan syvällisiä. Jostain syystä Hopea ei nyt silti pysty myöntämään tapahtunutta, muurit ovat palanneet, ne rakentuivat takaisin liian nopeasti.

Yö on paras elämässäni, Hopea laskee taas suojansa, yö on ihana, pieni pakkanen ei meitä haittaa. Saman huovan alla on lämmintä, veri polttaa taas suonissani.

Aamulla Hopea taas kieltää kaiken, mikä häntä vaivaa, onko hän sairas. Matkaan päästyämme, tai emme siis pääse kun jäämme väittelemään minne pitäisi mennä. Lopuksi sanon, että lähdemme itään ja hevoset ainakin kuuntelevat minua. Suuntaan itään Hopea seuraa kannoillani ja Lenalt tulee jupisten mukana. Sotilaat tulevat alaisinani luonnollisesti, sitä ei voinnut edes kyseenalaistaa, niin lojaaleja kun he ovat, ihme kyllä. Dern ja Anis aikovat silti mennä Linnaan ja kaikki muutkin tuntuvat olevan sillä kannalla. Mitä on oikein tapahtumassa.